Vittuiluteoria

Ystäväni monesti sanovat minua ammattitrolliksi tai vittuilun kuninkaaksi. Enkä voi - tai haluakaan - kiistää sitä. On kuitenkin asioita, joista saa (minusta pitääkin) vittuilla ja asioita, joista ei pitäisi vittuilla. Miten erottelen nämä toisistaan? Miten ja mistä sietää vittuilla?

Ensiksikin vittuilussa on paljon laadullisia eroja. Karkeasti vittuilun voisi jakaa kolmeen kategoriaan niiden päätarkoituksen mukaan: On olemassa vittuilua, jonka tehtävä on ilmaista epäkohtia, vittuilua joka on lähinnä viihdettä ja vittuilua, jonka tehtävä on buustata vittuilijan egoa. Tämä jälkimmäinen on kaikkein halveksituin vittuilun muoto, eikä aivan täysin syyttä. Jos oman egon buustaaminen menee viihdyttämisen ja asioiden kehittämisen edelle, ei ole mikään ihme, jos alkaa saada vihapostia. Se nimittäin antaa ihmisestä ylimielisen vaikutelman ja ylimielisistä ihmisistä harvemmin pidetään. Vittuilua ja sen onnistumista pitäisikin käsitellä tästä näkökulmasta.

Toisekseen on tehtävä ero yhdistyksiin, yrityksiin, järjestöihin ja muihin organisaatioihin sekä yksityishenkilöihin. Organisaatioille ja yksityishenkilöille ei vaan voi vittuilla samalla tavalla. Organisaatioille voi heittää keskimäärin voimakkaampia, loukkaavampia ja provokatiivisempia herjoja kuin yksityishenkilöille. Ensinnäkin jo siksi, että yksityishenkilöä herjatessaan voi helposti päästä kunnianloukkaussyytteeseen. Toisekseen siksi, että yksityishenkilölle vittuilu on huomattavasti ilkeämpää kuin organisaatiolle. Organisaatiossa on aina useita henkilöitä puolustautumassa, eikä organisaatiotason herjat mene henkilökohtaisuuksiin.

Toki organisaatiotason vittuilu saattaa kostautua esimerkiksi sillä, että ei pääse kyseiseen yritykseen myöhemmin töihin. Itse vittuilijan oman urakehityksen kannalta olisi siis jossain määrin turvallisempaa vittuilla yksityishenkilöille, kuin organisaatioille. Jos organisaatio päättää heittäytyä hankalaksi, voi ihminen joutua ikävästi nesteeseen. Tämän vuoksi minä myös arvostan enemmän ihmisiä, jotka arvostelevat näkyvästi ja julkisesti organisaatioita, kuin ihmisiä, jotka arvostelevat näkyvästi ja julkisesti jotain yksittäistä henkilöä. Mitä enemmän arvostelun tai vittuilun kohteella on valtaa, sitä ilkeämmäksi on eettisesti hyväksyttävää heittäytyä.

Yksityishenkilöille vittuilu on minusta parhaimmillaan silloin, kun sillä osoitetaan näiden toiminnan epäkohtia tai epäjohdonmukaisuuksia - aina vaan parempi mitä varmempi ihminen itse on asiastaan. Epävarman väitteen tai ihmisen moukarointi vittuilulla on kuin rikkoisi kananmunan viiden kilon lekalla.

Vittuilen vähemmän ihmisille, jotka ovat minun kanssani samanarvoisessa tai minua heikommassa asemassa, kuin ihmisille, jotka ovat minua korkeammassa asemassa tai vaihtoehtoisesti hyviä kavereitani. Pyrin myös parhaani mukaan ystävieni kanssa siihen, että en vittuile heille liian herkistä ja aroista aiheista. Mitä enemmän uskon ystäväni olevan sinut jonkin asian kanssa, sitä rankempaa vittuilua uskallan siitä heittää. Tämä ei ole minuun mitenkään sisäsyntyisesti ohjelmoitu taipumus, vaan asia, joka minun on vain ollut pakko elämän varrella opetella.

Vittuilu on siis silloin parhaimmillaan, kun sillä voidaan saada jotain hyvää aikaiseksi: harmitonta viihdettä tai epäkohtien näkyyyttä. Ilkeämielinen muiden mollaaminen taas on vittuilun ikävimpiä puolia.

Kommentit

Suositut tekstit